Minun luontainen tapani keskustella on intohimoinen, keskeyttävä ja esikoiseni mielestä harhaanjohtavan dramatisoiva. Kehitettyäni itseäni olen oppinut olemaan hyvinkin kuunteleva ja innostun nykyisin tosi helposti muistakin kuin omista ideoistani. Mutta oi, kyllä edelleen dramatisoin. Mielestäni on mahtava höystää omia näkökulmia tosielämän tarinoin!
Se, miksi minä olen tällainen vuorovaikuttaja, ja sinä sinunlaisesi riippuu aika monesta asiasta. Muun muassa siitä millainen lapsuudenkodin keskusteluilmapiirisi oli, missä kulttuurissa olet kasvanut, minkälaiset henkilökohtaiset ominaisuutesi ovat ja jopa aiemmista työelämäkokemuksistasi. Lisäksi, jos keskusteltava aihe on tunteikas – joudut esimerkiksi puolustamaan omaa näkökulmaasi tai koet, että jotain tärkeää jää huomiotta, jos et saa ääntäsi kuuluviin – peliin tulee lisämausteita.
Oletko ennemmin kohtelias vai kärkäs?
Olen huomannut, että debatointiprofiilimme on usein kallellaan joko liian kohteliaaseen tai liian kärkkääseen. Kannattaa tutkailla kumpi tapa on sinulle tyypillisempi. Itse olen selkeästi usein liian kärkäs (varsinkin väsyneenä tai nälkäisenä) ja silloin minun on hillittävä haluani keskeyttää ja näyttää kaapin paikka. Keskustelun toinen osapuoli kokee muuten tulleensa jyrätyksi. Ei mikään hyvä lähtökohta terveelle debatille.
Edelliseen artikkeliini väittelykulttuurista liittyen moni kertoi taas olevansa ennemminkin liian varovainen debatoijana. Ehkäpä lapsuudenkodissa arvostettiin harmoniaa ja hankalista asioita puhuttiin epäsuorasti tai varoen. Tällöin voi tuntua tosi epämukavalta työpaikalla alkaa yhtäkkiä pitämään meteliä omista mielipiteistä. Mutta tätä taitoa kannattaa harjoitella, ettei oma arvokas mielipide jää junasta! Se on nimittäin aika inhottava tunne, jos joku asia menee juuri niin pieleen kun arvasi, ja sen olisi voinut estää avaamalla suunsa aiemmin.
Debatoinnin kultainen keskitie
Se suu kannattaa avata pitäen mielessä kaksi kultaista sanaa: ystävällisyys ja suoruus. Sellaisella vuorovaikutuksella pääsee kuulkaas todella pitkälle! Ystävällisyys voi tarkoittaa mahtavimmillaan vaikka sitä, että väittelytilanteessa heijastat takaisin toiselle hänen mielipiteensä ja kysyt, ymmärsitkö sen oikein. Sen jälkeen voit kertoa mitä hyvää mielestäsi siinä näet ja mitä muita asioita kannattaa vielä ottaa huomioon ennen kuin tehdään lopullinen päätös. Tämä on aika tehokas tapa näyttää, että on kuullut ja arvostaa toisen mielipidettä. Sitten on tilaa sille omallekin näkökulmalle – luultavasti maaperä sille on siinä vaiheessa aika otollinen!
Tätä kaikkea voi harjoitella, ei tosiaankaan tarvitse, eikä voikaan olla heti valmis. Mahtavinta mielestäni olisi, jos koko tiimi tai organisaatio harjoittaisi omia debatointikykyjään yhdessä. Toivotan hyviä väittelyitä kaikille – ilman piikkejä tai piiloutumista!
