Istuin tarkkailemassa johtoryhmäpalaveria. Vetäjä esitteli ideansa ja kysyi, ”sopiiko teille, että edetään ehdotukseni pohjalta?”. Hän saa vastaukseksi alaspäin luotuja katseita ja hiljaisuutta. ”Okei, hiljaisuus on myöntymisen merkki. Siirrytään seuraavaan asiaan,” hän kommentoi reippaasti.
Voisiko näin käydä sinun tiimissäsi? Jos vastauksesi on, että ”ei taatusti!” teillä on luultavasti aika hyvät puitteet terveelle väittelylle. Se tarkoittaa sitä, että kaikki tiimin jäsenet voivat koska vain suoraan sanoa mielipiteensä asiaan kuin asiaan – ja toisaalta ovat valmiita myös kuunteleman muita. Kuulostaa aika yksinkertaiselta, eikö?
Puhutaan suoraan ja arvostavasti – joko osaatte?
Jos tiimissäsi toimitaan näin, kannattaa pysähtyä hetkeksi miettimään, miten se on mahdollistettu. Suora ja arvostava keskustelu voi olla harvinaista herkkua työelämässä. Usein kuulen, että ihmiset ajattelevat olevansa eri mieltä, mutta eivät esimerkiksi ajan säästämiseksi koe näkökulmansa esittämistä tärkeäksi. Mutta kyllä se on. Erityisesti, jos sanot mielipiteesi vasta palaverin jälkeen. Tämä näennäisesti pieni valinta lisää epäluottamusta ja toimii yhteisen kehittymisen esteenä. Terveessä väittelykulttuurissa hankalista asioista puhutaan yhdessä silloin, kun niistä on tärkeä puhua, vaikka tiedettäisiin, että asia ei ole yksiselitteinen ja olisi paljon muutakin tekemistä.
Tällainen keskustelukulttuuri voi tuntua aluksi epämukavalta. Toivomme nimittäin alitajuisesti, että kaikki tulisivat juttuun, sopu säilyisi ja asiat soljuisivat jouhevasti. Sovun säilyttäminen asioissa, jotka tarvitsevat yhteistä vääntöä on kuitenkin huono tavoite. Mitä siitä seuraa? Käytäväpuheita, sitoutumattomuutta, spekulaatiota ja hiton huonoja päätöksiä, jotka maksavat pidemmällä aikavälillä paljon rahaa.
Tiimin väittelytyylit tutuksi
Olen viime aikoina tutkaillut useiden johtajien kanssa sitä, minkälaiset edellytykset tarvitaan terveellisen väittelykulttuurin rakentamiselle. Homma lähtee oman debatointiprofiilin, eli väittelytyylin, tunnistamisesta – siitä, miten epämukavaa tai ehkä liiankin mukavaa väittely meille itse kullekin on. Ja siitä, että huomaa onko itse ihminen, joka lipsuu välillä liian aggressiiviseksi tai liian mukautuvaksi keskustelijaksi väittelytilanteissa.
Taustalla on monia asioita, kuten lapsuuskodin väittelytyylit, oma persoonallisuutemme ja keskinäinen historiamme. Toki työpaikalla käytävissä keskusteluissa on meillä hieman enemmän filtteriä – joskus liikaakin. Sovittelijana näen nimittäin usein tilanteita, joissa ei olla uskallettu sanoa ääneen, jos toisen ihmisen toiminta vaikuttaa omaan tekemiseen kielteisesti. Oman tyylin tunnistaminen ja yhteinen keskustelu siitä, miten meidän tiimissämme väitellään, ovat kaksi tärkeintä askelta terveen debatointikulttuurin rakentamisen polulla.
Seuraavassa postauksessa lisää oman debatointiprofiilin tunnistamisesta!
