Olipa kerran pieni sisututkija, joka kesytti sisäisen kriitikkoni

Sanna Fäldt

In Mindfulness Posted

Valmistaudun paraikaa esikoiskirjani julkaisuun ja tulossa oleviin mediahaastatteluihin ja sisäinen kriitikkoni on ollut viimeikoina ihan mahdoton. Olo on samanlainen kuin ennen ylioppilaskirjoituksia: pää on halkeamaisillaan tietoa. Edessä olevat kysymykset jännittävät, koska niitä ei tiedä etukäteen. Pelkään, osaanko mieleni kaoottisesta tietotulvasta poimia kaikista kiinnostavimmat ja terävimmät vastaukset. Ylioppilaskirjoituksissa pyrittiin vakuuttamaan ylioppilaslautakunta siitä, että päähän oli jäänyt neljässätoista kouluvuodessa jotain järkevää. Nyt olisi tarkoitus medialle suunnatuissa haastatteluissa vakuuttaa, että lähes 20 vuoden aikana on tarttunut jotain käyttökelpoista hihaan siitä, miten työssäkäyvä suomalainen nainen voi elää tyytyväisempää elämää.

Hameenhelma hieman tutisee samalla, kun sisimmässäni tiedän, että olen jonkin tärkeän jäljillä.

Kirjan julkaisu luo muitakin mielenkiintoisia lieveilmiöitä. Sisäinen kriitikkoni ei todellakaan ole säyseimmillään tässä kirjan julkaisun aattona. Kirjaa kirjoittaessani ahmin kirjallisuutta ja julkaisuja pohjattomaan tiedonjanooni. Kuitenkin nyt, kun kirja on painovalmis, huomaan kavahtavani kaikkea asiakirjallisuutta kuin ruttoa. Tämä siksi, että aina nähdessäni jonkin mielenkiintoisen uuden tutkimuksen tai näkökulman kiroan, että TUOKIN olisi pitänyt saada lähteeksi omaan kirjaan!

Kun kuuntelen asiantuntijapuheenvuoroja, olen mielentilaltani jommassakummassa moodissa: tylsistynyt tai paniikissa.

Sisäinen kriitikkoni sanoo joko: ”Tiedän jo tämän. Kirjoitin tästä juuri. Kerro jotain uutta!” Tai jos puhuja sanoo jotain, mitä en vielä tiennyt, mielessäni kuuluu: ”Eiiiii! Tämä on mieletön näkökulma! Miksi en tajunnut kirjoittaa tästä!”. Siksi puheenvuorojakin on tällä hetkellä tuskallista kuunnella. Haluaisin hulluna hilluvan itsekriitikkoni vuoksi elää seuraavan kuukauden ennen kirjani julkaisua kotona tietotyhjiössä lukien harlekiiniromaaneja. Silloin itsekriitikkoni on hiljaa. Tai no, ehkä hiljaa on vähän yliampuvaa, mutta ainakin se marmattaa aivan eri asioista.

Lähdin viime viikolla kaikesta huolimatta kuuntelemaan Aalto-yliopiston wellbeing-viikolla luennoivaa sisututkija Emilia Lahtea. Sisäinen kriitikkoni oli heti puheenvuoron alussa tomerana ja aloitti Emilian sanojen ruotimisen. Huomasin istuvani henkisesti kädet puuskassa: show me what you got sister! Jossain vaiheessa puheenvuoroa huomasin kuitenkin, että kriitikkoni hiljeni. Tämä on tosi harvinaista kenelle tahansa meistä. Olemme hyvin tottuneita arvioimaan ja analysoimaan kaikkea kuulemaamme ja lukemaamme.

Emme aina uskalla tai edes osaa päästää irti olemassa olevista ajattelumalleistamme ja heittäytyä kuljetettavaksi toisen ihmisen sielunmaisemaan seikkailumielellä, ilman ennakkoluuloja.

Emilia onnistui kuitenkin luennoidessaan tekemään minulle juuri näin.

Hänen näkökulmansa rohkeudesta ja sisusta ei sinänsä rakentunut minkään poikkeuksellisen ovelan puheen kaavan muotoon. Hän ei myöskään paljastanut mitään niin mullistavaa, että maailmankuvani olisi ravissut. Hän vain kertoi hyvin sympaattisesti ja aidosti siitä, miten hän taisteli oman elämänsä paskakuormaa vastaan mielenkiintoisella yhdistelmällä sisua ja lempeyttä. Hän kertoi, kuinka hänen oma ns. ”Warrior Questinsä”, eli päätös juosta 2408 kilometriä Uuden Seelannin läpi 50 päivässä kahden vuoden treenillä ei mennyt ihan niinkuin hän oli unelmoinut. Siitä, kuinka unelmat harvoin toteutuvat disneymäisen keveästi Prinssi Rohkean suudelman saattelemana onnelliseen loppuun.

Emilia kertoi, että suurimpien haasteiden edessä olemme lopulta aivan totaalisen yksin omien demoniemme kanssa. Ja jos silloin päättää jatkaa sisulla eteenpäin, on kaksi vaihtoehtoa: joko puskea läpi väkisin tai itseään kuunnellen. Itsensä kuuntelu kuulostaa yksinkertaiselta. Mutta sitä se ei ole. Se on pirun vaikeaa silloin, kun tuntee omat ja muiden odotukset harteillaan. Odotukset siitä, että asioiden kuuluu mennä tietyllä kaavalla ja niinkuin oli itse ajatellut. Emilia ymmärsi, että nämä odotukset olivat lopulta kuvitteellisia. Hän sai aidoimman yhteyden muihin ihmisiin luomalla aidon yhteyden ensin omaan itseensä. Yksinkertaiset ratkaisut ovat usein elegantin toimivia, vaikka niiden tekeminen voi olla raastavan vaikeaa.

Kuuntelin ja katselin Emiliaa  hänen esiintyessään ja sen jälkeen lounaalla. Tajusin jälkeenpäin, että meitä erottaa yksi asia. Siellä katsomossa ja usein puhuessani annan vallan egolleni. Minulla on tarve tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja huomatuksi sen vuoksi, mitä ajattelen, teen ja edustan – varsinkin nyt, kun olen kirjoittanut kirjan! Emilialla ei ole tällaisia tarpeita. Hän hyväksyy, huomaa ja näkee ihmiset tasavertaisina siitä riippumatta, mitä he ajattelevat, edustavat tai tekevät. Hänelle jokainen ihminen on yhtä arvokas. Myös hän itse. Miten tämä kaikki voi huokua ihmisestä silloinkin, kun hän vain istuu ja kuuntelee?

Emilian lempeä hymy säilyy yhtä vilpittömänä silloin, kun joku hänen lähellään taistelee saadakseen äänensä kuuluviin ja silloin, kun tämä ihminen vain on, eikä yritä todistaa mitään. Emilia osoittaa käytännössä todeksi yhden mindfulnessin perusperiaatteista: arvostelemattomuuden. Tällainen kokemus oli minulle hyvin erityinen. Emilia oli läsnä, kannusti ja kiinnostui silloinkin, kun itsellä olo oli pieni ja mitätön. Kun taisteli löytääkseen oikeat sanat. Tai näyttääkseen osaavalta. Hän hymyili meille kaikille ja oli aidosti onnellinen yksinkertaisesti siitä, että olimme paikalla.

Emilialle tuntui jokainen olevan tärkeä, täydellinen ja kiinnostava ilman todistusaineistoa. Minun ei siis tarvinnut yrittää päteä, jotta olin hänen silmissään uskottava.

Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että tiedeyhteisössä on Suomessa tällaista herkkyyttä ja lempeää empatiaa edustavia tutkijoita. Miten hieno maa meillä onkaan, kun syvästi tuntevat ihmiset saavat viitoittaa tieteen tietä ollen samalla omia itsejään.

Emilian esimerkistä vaikuttuneena toivon, että pystyn itse antamaan kirjastani medialle aitoja, sydämellisiä ja merkityksellisiä näkökulmia ja esimerkkejä. Jätän egoni kotiin ja asetun suomalaisen työssäkäyvän naisen rooliin ja puhun ajatellen meidän kaikkien tulevaisuutta, en vain puolustele omia näkökulmiani. Tavoitteemme Braversissä on edistää hyvinvoivaa ja rohkeaa työelämän tulevaisuutta. Olemme tästä itse esimerkkejä. Pidäthän minulle peukkuja!

Sanna Fäldtin kirja Nauti työstäsi! Naisen voimakirja työelämään julkaistaan Bazar kustannukselta 28.11.2019 kirjakaupoissa läpi Suomen.

0 Comments

Leave a Comment